maanantai 8. lokakuuta 2012

someday I will

Hiljaisuutta, koska ei ole ollut mitään mitä kirjoittaa. Nyt on ja PALJON. En ole saanut vieläkään sanoja ulos, mutta mietin sitä iltaisin omassa huoneessa miten sanoisin mitäkin. Kurjaa...

Tiedättekö sen tunteen kun on ihastunut johonkin korviaan myöten, mutta tietää että ei voi saada sitä mitä haluaa? Minä podin tätä tunnetta ensimmäisen jakson koulussa, jossa tapasin ihanan pojan. Vaaleat hiukset, siniset silmät ja upeat leuat. Sellainen urheilija, joka on kaikkien tyttöjen mieleen. Fiksu, ei mikään player tai naisia muutenkaan erityisemmin pyörittelevä.  Näin pojan ekana koulupäivänä ja huokaisin kavereiden mukana kuinka hyvältä tuo näytti. Toisena päivänä tajusin että meillä oli yhteinen äidinkielen kurssi ja sain itseni liian monesti kiinni niiden hiusten tuijottelusta. Huomasin ajattelevani pojan nimeä ja kaikkea hänestä. Sitten tuli parityö äikässä ja satumme olemaan aakkosissa peräkkäin – pariksi siis. Olin jossain taivaissa ja nauroin mielessäni miten tämä oli kuin jostain hullusta teinileffasta. No, takaisin äikän tunnille. Poika osoittautui (niin kuin olin oelttanutkin) tosi kivaksi, jutteli kaikkea ja oli hauska (tai sitten vain nauroin kaikelle koska hän on niin ihana). Kyseli minulta kaikkea liimaillessamme lehtileikkeitä pinkkiin pahviin ja jutteli niitä näitä koulusta. Huomasin olevani yllättävän rento, sellainen jollainen en olisi uskonut olevani. Olen aina ennen mennyt aivan lukkoon ihastukseni seurassa, kuin perseeseen olisi työnnetty rautakanki ja suuhun pistetty puuroa, jotta puheesta ei varmasti saisi selvää. Sitten parityö valmistui ja pam, ei enää yhteistä aikaa samalla tavalla. Kirosin mielessäni itseni jonnekin maan rakoon, koska en ollut tehnyt mitään aloitetta. Paskat, olin ajatellut vain että hän oli liian suosittu ja komea minulle. En kertonut kenellekään siitä että olin ihastunut korviani myöten ja se paheni. Huomasin että pelkkä nimen ajattelu sai minut lankeamaan enemmän… Oh poor me!



Sitten kaksi viikkoa sitten ennen koeviikkoa iso stressi päällä, poika tuli istumaan viereeni käytävällä ennen äikän tuntia. Hänen kaverinsa moikkasivat minua ja istuivat pojan toiselle puolelle alkaen sitten puhumaan jotain edellisen päivän jääkiekkopelistä. Poika kysyi seuraanko kiekkoa ja vastasi sitten itse että meinasi ihan unohtaa että pidänkin enemmän jalkapallosta. Kysyin mistä hän tiesi. Koska olin kertonut hänelle kun olimme tehneet ryhmätyötä. Eikö työstä tullutkin ihan kiva? Me ansaitsisimme ehdottomasti vähintäkään ysin ja että haluaisinko lähteä illalla leffaan? Suu loksahti auki ja nyökytin päätäni varmaan aika hullunkurisen näköisenä. Kaverit nauravat vieläkin esittäessä minua… No, minä pääsin jollain tekosyyllä livahtamaan kotoa puoli kuudelta ja nähtiin leffateatterin edessä. Olin jossain taivaissa jo silloin. Käytiin hakemassa liput (kielsi minua maksamasta, hän halusi tarjota) ja istuttiin odottamaan. Juteltiin niitä näitä ja käytiin hakemassa jäähilejuomat. Sählättiin jotain omaamme ja juteltiin lisää. Se kyseli kauheesti ja sai mut nauramaan. Sitten leffa alko. En tiedä mihin keskittyä, koska oli vähän outo fiilis että toinen on niin lähellä. Lisäks me oltiin ainoita siinä salissa, koska oli arki-ilta.

Leffan jossain vaiheessa se otti mua kädestä kiinni ja kysy, onko mä jättäny jotain tärkeeät kertomatta. Kuten mitä? Mä vastasin. Esim sen että oon lessu. Mä vähän olin kuin olis lyöny päähän. Ei sillä että se olis mitenkään huono juttu, se oli vaan luullu että ei saada käydä leffassa. No ei saadakkaan, mutta mä tulin silti. Ai mun vuoksi? Ni. Tykkääks sä musta?Hetken hiljasuus. Joo. Hyvä, koska mäkin tykkään susta, vaikka sä olisitkin mikä.

Se sai mut miettimään että entä jos mä voisin kertoa sille kaikki sitten joskus. Kaikki mun päässä liikkuvat ajatukset, mun ahdistuksen ja todellisen olotilan. Ehkä sitten joskus... Me halattiin kun erottiin ja ollaan syöty koulussa yhdessä, puhuttu puhelimessa, käyty lenkillä ja kaupungilla ostamassa sille kengät (Coca-Colan siniset ihan sairaan siistit) ja tänään se heitti mut kotiin. Autossa se ehdotti että pidettäis leffailta niillä perjantaine, jollei haittaa se että sen kaks pikkuveljeä on kotona. Hoidettais niitä yhdessä ja saatais hengailla silleen. Oon uskaltautunut sanoa sille jotain. Että vaikka mä esitän mun perheelle muuta kun oikeesti olen, niin mä en ole lestadiolainen ollu enää pariin vuoteen. Mun pitäis vaa uskaltaa "erota". Se kannusti. Anto voimaa.

Ehkä mä vielä vuoden 2012 puolella uskallan sanoa oikeat sanat. Olen jo sanonut veljelle että mun ajatusmaailma eroaa muiden aika paljon. Se kysy haluanko mä keskustella asiasta. Sanoin ettei mun tartte. Mä tiedän mitä mä ajattelen, enkä haluu muiden muuttavan sitä tapaa miten mä mietin asioita.

Oon päättäny että kun mä olen kerännyt tarpeeksi voimia ja päässyt tästä eroon hankin tatuoinnin jossa lukee I can. Sillä olis tarina.

2 kommenttia:

  1. Oi miten ihanaa, iha ku jostai leffasta! :) Ja kiva ku tulit taas kirjottaa. (: ja tuo tatuointi kuulostaa ihanalta.

    VastaaPoista
  2. ihana postaus<3 löysin Sun blogin äsken ja vaikka tää on Kait vuosi sitte kirjoitettuja juttuja niin nää on just niinku mun elämästä! Kaikki Sun ajatukset ja tunteet just niinku mun suusta suoraan! Itse Olen nyt 16 ja kamppailem lähtemisen ja jäämisen välillä. Se on vaikeaa ku kaikki ystävät lestoja, Kait perheenjäsenet lestoja ja suurin osa sukulaisistakin. Ja kaveriporukka ei todellakaan ole suopea uskonkieltäneille.. Mut siinäpä oppivat suvaitsevaisuutta tai sitten potkivat ulos minut porukoistaan.. Mut Kiitos tästä blogista! Oot rohkee ja ihana! <3

    VastaaPoista