Vastaus kysymykseen

Olen jo parissa kommentissa huomannut kysymyksen siitä, uskonko enää Jumalaan. Vastaus on että uskon.

Olen muotoillut vähän huonosti noissa kohdissa jossa olen puhunut omasta uskostani ja niistä saa helposti sen käsityksen että en usko. Minä en vain usko samoin kuin oma perheeni ja lähipiirini. Minulle riittä pelkästään se usko Jumalaan. Minusta siihen uskoon ei tarvitse mitään muuta kuin juuri sen uskon. Ei niitä sääntöjä. Tosin monet asiat ovat tottumuksiakin ja tapoja, mitä ollaan tehty tai jätetty tekemättä monen sukupolven ajan. Pistän pari esimerkkiä.

1. Tanssi ei johda huoruuteen. - Mistä tämä on muka tullut? Ihan oikeasti hei, typerää.
2. Rytmillinen musiikki johtaa pois Jumalan luota. - Ei minusta. Kuulemma sanoitukset ovat usein Jumalaa herjaavia ja minusta asia ei ole näin. Eikö melkein kaikissa lauluissa lauleta jonkinlaisesta rakkaudesta? Minusta lauletaan ja se ei mielestäni ole mitenkään herjaavaa.

Toivon että nyt kaikki tietää sen ainakin että minä uskon Jumalaan. Kiitos vielä kauheasti tsemppaavista kommenteistanne. Niitä todella tarvitaan.

Korkokenkähutsu

Pitää tulla kirjoittamaan tämä.

Olen lähdössä kaupungille (taas) ja etsin mustia kiilakorkojani. En löytänyt niitä mistään, joten kysyin äidiltä onko hän nähnyt niitä. Vastaus oli:
"Olen laittanut ne säilöön, koska et sinä tuollaisilla koroilla kekkaloi kaupungilla."
Kysyin mitä pahaa siinä on jos kävelen tuollaisilla kengillä. Isosisko avitti vastaamaan.
"Olet vasta niin nuori että näyttäisit joltain hutsulta."
Suutuin ja sanoin että antaisin vai vääriä mielikuvia pojille. Kyllä, hehän tulevat kiskomaan minua heti sänkyyn, jos vähänkin löytyy korkoa tai vilahtaa. ARGH! Onneksi löysin kengät, jotka olivat laatikossa parin muun kenkäparin kanssa. Nyt ne ovat jalassa ja lähdössä kanssani kaupunkiin. OOH! Saan varmaan paljon ehdotteluja pojilta, koska minulla on pelkkä toppi, farkut ja nämä kengät... Ei hyvänen aika sentään.

Hankala päivittää näin puhelimella, mutta kyllä tästä jotakin tulee.

Palasia

Kun katson peiliin, en näe sitä tyttöä joka tahtoisin olla. Muistan kun pienenä istuin peilin edessä ja kuvittelin olevani joku muu. Prinsessa kenellä on peilipöydän laatikot täynnä meikkejä tai ballerina, joka tanssii suurelle yleisölle. Tein niitä pyörähdyksiä ja toivoin hartaasti että saisin olla edes yhden päivän se tyttö. Sainko tai saanko koskaan olla tuo prinsessa tai ballerina? Tiedän jo vastauksen, joka on ei. Minusta ei koskaan tule prinsessaa tai ballerinaa, mutta minusta voi tulla silti se joka tahdon olla. Tahdon olla onnellinen siitä kuka olen, varma itsestäni ja tuntea se että omistan oman itseni, että minun ajatuksiani ei yritetä kääntää tai pakoteta tukahduttamaan mielipiteitäni. En halua kokea sitä häpeää enää koskaan, joka on tullut kun seuroissa puhuja on tullut sattumalta maininneeksi että eräs täällä salissa istuva tyttö oli läheisissä väleissä epäuskoisen pojan kanssa. Huoraamiseen se johtaa. Silloin minä marssein ensimmäisen kerran ulos seuroista ja päätin että nyt sai riittää. Sitä rohkeutta ei kuitenkaan löytynyt, ei ole löytynyt tähänkään mennessä. Sain kestää ne katseet, joita tutut minuun loivat ja kuulla ne puheet.

”Tuolla tytöllä ei ole kaikki varmaankaan hyvin.” ”Niin, viettää aikaa paljon epäuskoisten kanssa.” ”Rytmillistä musiikkiakin kuuntelee.”

Se kerta ja sen jälkeiset jutut läjäyttivät itsetuntoni maan alle. Sain kasvatettua sitä vähä vähältä, hokemalla itselleni että en saisi välittää siitä mitä jotkut vanhat tädit puhuvat minusta. Minä sain käydä kahvilla kenen kanssa tahansa, minä sain mennä elokuviin jos tahdoin ja minä sain päättää omat ystäväni. Minä sain olla minä. Olin ja olen silti minä vain oman pääni sisällä. Olen huomannut olevani aika hyvä näyttelijä ja osaan valehdella. Osaan näyttää että kaikki on hyvin, osaan näyttää kaikille että Miss H on taas kunnon tyttö. En minä oikeasti ole. Joskus sulkeudun omaan huoneeseeni ja suorastaan säälin itseäni. Silloin hakkaan päähäni että se on oma vikani, koska en uskalla sanoa asioita niin miten ne oikeasti ovat.

Joskus tuijotan vain peilikuvaani ja näen kyyneleiden valuvan poskiani pitkin. En ole silloin kaunis, mutta olen silloin juuri se kuka olen. Rikki ja heikko. Minulla ei ole voimaa nousta oman perheeni käsityksiä vastaan – vielä. Minun täytyy kerätä itseäni. Täytyy opetella sanomaan oikeat sanat. Kirjoittaa ne ylös tai jotain. Joskus tekisi mieli kirjoittaa kaikki asiat ylös ja antaa paperi äidille ja isälle. Kertoa mitä minä haluan ja mitä minä en halua. Kertoa millainen minä oikeasti olen ja kertoa mikä minä en ole.

Ja joka ilta mennessäni nukkumaan huokaisen sitä ja toivon itselleni seuraavaksi päiväksi voimaa sanoa ne sanat. Illalla huomaan että en ole tehnyt taaskaan sitä mitä tahdon. Minä en vain uskalla. Oikeasti pelkään niitä reaktioita. Minä olen peloissani.

I wanna sing, I wanna shout

I wanna scream till the words dry out

so put it in all of the papers,

i'm not afraid

they can read all about it

(Ja näin loppuun haluan kiittää ihanasta kommentista, Jemina. Sait minut hymyilemään.)

Ennen - jälkeen

Tämän näköiset ne sitten ovat ripsivärin kanssa. Mä ainakin tykkään :) Yllätyin oikeesti että sitä valkosta osuutta ripsien päässä on noinkin paljon :)

Kuvien valotus on aika huono, mutta sen siitä saa kun ottaa illalla kuvat :D Tarkennuskin vähän pielessä...

Ulkoasu muutoksia

Muutin ulkoasua. Nyt se näyttää omaan silmään jotenkin kivemmalta. Mitä mieltä te olette? :)

Ja hei, mä oon saanut neljä lukijaa! Oon tosi kiitollinen siitä ja ihmettelen suuresti sitä että joku jaksaa kiinnostua :)

Illemmalla teenkin sitten isomman postauksen :)

Innostunut neiti

Olin tänään kaupungilla shoppailemassa koko aamupäivän (heräsin jo puoli seitsemän...) ja ostin itelleni ripsivärin! Laitan seuraavaan postaukseen kuvat miltä näyttää ilman sitä ja sen kanssa. Mä ainakin tajusin että mullahan on aika pitkät ripset :D Jotenkin heti tuli kauniimpi olo, vaikka mulla ei ole mitään ongelmia oman ulkomuotoni kanssa, ainakaan kauheesti. Iho mulla on ollut aina toi hyvä, ei ole paljoa ollut finnejä, mutta jotain punotusta aina välillä löytyy. Tähän tosin voi olla syynä juuri se että en ole meikannut.

Eilen olin kaverilla ilta. Käytiin hakemassa Ben & Jerry's jätskiä molemmille omat ja sitten mentiin vaan juttelemaan. Jossain vaiheessa puhe käänty muhun. Kaveri oli sitä mieltä että minulla ei ollut kaikki hyvin. Sanoin että kaikki on okei, ei tarvitse huolehtia. Sitten se kysyi oonko mä enää uskomassa. Sain jotenkin piipitettyä säälittävästi että "En tiiä". Kaveri alkoi kauheasti puhua mulle siitä että mun kannattaa tosissani harkita mitä teen, koska sitten en oo enää pääsemässä taivaaseen yms. Mun mielestä mä en oo enää todellakaan siinä taivasjoukossa, johon nuo kaikki luulee kuuluvansa, vaikka ne olekkaan uskaltanut uskoani kieltää yleisesti.

Sitten eilen kun olin lenkillä törmäsin sattumalta mun ihastukseen. Se kysy mun kuulumisia ja ehdotti sitten että mentäisi kahville joskus tässä näin. Sovittiin tapaaminen perjantaiksi ja siitä jatketaan ehkä leffaan :D Oon aika innoissaan. Se ei olekaan unohtanut mua :)

Mulla ei tässä muuta. Ihmettelen vana sitä kuinka paljon täällä on käynyt ihmisiä :) Kiitos, jos jaksatte kiinnostua.

Ajatuksia

Oi! Täälläpä on käyny paljon väkeä :D

Tänään oli seurat. Mä ekaks olin että "En haluu tulla", mutta äiti vaan sano että mulla ei ole mitään syytä jättää tulematta. Kaveritkin on siellä. Ja mä oon maailman huonoin sanomaan sitä että ei, mä en halua oikeesti tulla. Se mitä siellä puhutaan, ei saa mua muuta kuin ahdistuneeks.

No sinne sitten mentiin. Puhuja huusi niin kovaa, että sattu korviin. Ymmärretään pienemmällä volyymillakin. Illalla en lähtenyt kavereiden kanssa mihinkään, vaan tulin kotiin. Porukat meni onneksi kylään, niin sain tehdä itelleni ruokaa. Mozzarellaa ja tomaattia, sekä tuoretta basilikaa ja Cola Zeroa :D

Mietin että näyttäisinköhän kauniimmalta jos meikkaisin? Pitäiskö uskaltautuu ostamaan vaikka ripsiväri ja koettaa? Kyllä, en ole koskaan meikannut. Peitevoidetta käytän finnien ja punotusten päälle, mutta muuta en teekään.

Äsken tulin juoksemasta. Lähden aina juoksemaan kun pitää tuulettaa tunteita. Se tunne on mitä ihanin kun saat laittaa ne kuulokkeet korviisi ja kuunnella lempimusiikkiasi niin kovaa kuin lystää. Ja jopa laulaa. metsäpolulla kukaan ei kuule.

Yksi asia mistä olen oikeasti katkera on se että en saa tanssia tai kuunnella musiikkia. Rakastan tanssia. En vain osaa sitä lajia kovin hyvin. Koulun päättäjäisiinkään en osallistunut, koska siellä tanssittiin. Olisin pyytänyt yhtä poikaa parikseni, joka olisi vielä suostunut. Sanoi minulle että harmi kun et tule, olisi ollut kiva tanssia sun kanssa. Päättäjäisiltana sanoi ja oli harmaata, kuvasti mun mielialaa aika hyvin. Istuin rannassa kaatosateella ja itkin. Olin ulkona silloin 4 tuntia ja itkin niin paljon kun mieli teki. Tuntui että multa oli riistetty yksi tärkeä asia ja en saisi koskaan tanssia tuon pojan kanssa. Kyllä, olen ihastunut tuohon poikaan, mutta en ikinä uskalla tunnustaa sitä. Tosin poikaystävä voisi olla mitä mahtavin veruke päästä pois uskonnosta.

En silti tiedä.

Minun tarinani

Hei!
Halusin perustaa tämän blogin yhdestä syystä. Haluan purkaa tänne ajatukseni ja tuntemukseni, mitä en pysty ääneen sanomaan. Olen nimittäin perheestä, jossa uskonto on hyvinkin tärkeä ja vaikka olenkin mukana, aivoni ja sydän sanovat jotain aivan muuta. Olen syntynyt ja kasvanut Vanhoillislestadiolaisessa perheessä (älkää käsittäkö väärin, parempaa perhettä en olisi voinut koskaan saada) ja  vaikka meidän perheessä ei ole mitään jäätävän tiukkoja sääntöjä, ne tietyt jutut ovat mukana. Ei omisteta TV:tä, mutta katsotaan esim. urheilua ja dokumentteja. Itse seuraan myös joitain sarjoja mitä netistä löytyy. Meidän perheessä kukaan ei meikkaa. Ei saa pukeutua liian avonaisesti yms. No jälkimmäinen onkin vain ihan yleinen siveysasia, näytät siistimmältä, jos sinulla ei roiku kaula-aukko navassa.

Minulla on kolme siskoa, yksi veli, äiti ja isä. Perhe on minulle hyvin tärkeä. Minulla on rennot vanhemmat, joiden kanssa on kiva viettää iltaa, nauraa ja jutella melkein kaikesta. Siskoille pystyn myös juttelemaan ja käyn aina yhden vanhemman kanssa lenkillä, jolloin keskustelemme kaikenmoista. Silti en tosissani pysty sanomaan sitä mitä ajattelen. Kaikesta siitä mitä ajattelen...

Minä olen vasta 16-vuotias, mutta jos olen tuntenut oloni ahdistuneeksi jo 7-luokkalaisesta, uskoisin olevani aika varma asiasta. Minä haluan jotakin muuta kuin tämän. Minä en halua elää tässä yhteisössä, vaikka iso osa ystävistäni ovat VL:iä ja hyvinkin ihania ihmisiä. Minä en koe vain tätä uskontoa omakseni ja se että en uskalla sanoa ääneen tai tehdä mitään muutakaan sen vuoksi että pääsisin täältä pois. Tuntuu joskus että jos tätä vielä jatkuu kauan, pääni ei kestä.

Minä en usko kaikkea mitä seuroissa sanotaan, en todellakaan. Minä todellakin tahdon elää ja nauttia elämästäni. Tuntuu että hukkaan vielä oman itseni, jos en lopeta tätä. Minä en kuulu tähän, se on selvä. Minä en halua olla osa tätä porukkaa.

Ongelma on se että en pysy/uskalla sanoa sitä että minä en halua enää uskoa samoin kuin koko perheeni, sukuni ja suurin osa ystävistäni. Sen tiedän, että en menettäisi heitä en peherrtä, sukua tai ystäviä, välimme eivät muuttuisi. Miten saisin nämä sanat ulos? Minä tarvitsen siihen tunteiden purkaus paikan, joka on oivallisesti tämä blogi.

Toivon että minua kannustetaan asiassa.