sunnuntai 15. heinäkuuta 2012

Minun tarinani

Hei!
Halusin perustaa tämän blogin yhdestä syystä. Haluan purkaa tänne ajatukseni ja tuntemukseni, mitä en pysty ääneen sanomaan. Olen nimittäin perheestä, jossa uskonto on hyvinkin tärkeä ja vaikka olenkin mukana, aivoni ja sydän sanovat jotain aivan muuta. Olen syntynyt ja kasvanut Vanhoillislestadiolaisessa perheessä (älkää käsittäkö väärin, parempaa perhettä en olisi voinut koskaan saada) ja  vaikka meidän perheessä ei ole mitään jäätävän tiukkoja sääntöjä, ne tietyt jutut ovat mukana. Ei omisteta TV:tä, mutta katsotaan esim. urheilua ja dokumentteja. Itse seuraan myös joitain sarjoja mitä netistä löytyy. Meidän perheessä kukaan ei meikkaa. Ei saa pukeutua liian avonaisesti yms. No jälkimmäinen onkin vain ihan yleinen siveysasia, näytät siistimmältä, jos sinulla ei roiku kaula-aukko navassa.

Minulla on kolme siskoa, yksi veli, äiti ja isä. Perhe on minulle hyvin tärkeä. Minulla on rennot vanhemmat, joiden kanssa on kiva viettää iltaa, nauraa ja jutella melkein kaikesta. Siskoille pystyn myös juttelemaan ja käyn aina yhden vanhemman kanssa lenkillä, jolloin keskustelemme kaikenmoista. Silti en tosissani pysty sanomaan sitä mitä ajattelen. Kaikesta siitä mitä ajattelen...

Minä olen vasta 16-vuotias, mutta jos olen tuntenut oloni ahdistuneeksi jo 7-luokkalaisesta, uskoisin olevani aika varma asiasta. Minä haluan jotakin muuta kuin tämän. Minä en halua elää tässä yhteisössä, vaikka iso osa ystävistäni ovat VL:iä ja hyvinkin ihania ihmisiä. Minä en koe vain tätä uskontoa omakseni ja se että en uskalla sanoa ääneen tai tehdä mitään muutakaan sen vuoksi että pääsisin täältä pois. Tuntuu joskus että jos tätä vielä jatkuu kauan, pääni ei kestä.

Minä en usko kaikkea mitä seuroissa sanotaan, en todellakaan. Minä todellakin tahdon elää ja nauttia elämästäni. Tuntuu että hukkaan vielä oman itseni, jos en lopeta tätä. Minä en kuulu tähän, se on selvä. Minä en halua olla osa tätä porukkaa.

Ongelma on se että en pysy/uskalla sanoa sitä että minä en halua enää uskoa samoin kuin koko perheeni, sukuni ja suurin osa ystävistäni. Sen tiedän, että en menettäisi heitä en peherrtä, sukua tai ystäviä, välimme eivät muuttuisi. Miten saisin nämä sanat ulos? Minä tarvitsen siihen tunteiden purkaus paikan, joka on oivallisesti tämä blogi.

Toivon että minua kannustetaan asiassa.

3 kommenttia:

  1. Itse asiassa aika mielenkiintosta asiaa. Toivottavasti saat joskus voimia :)

    VastaaPoista
  2. Sun blogi vaikuttaa tosi mielenkiintoselta ja jään innolla seuraileen:)

    VastaaPoista
  3. Hei Miss H! Kuvaat kokemaasi tunnetta niin hyvin että tunnistan itseni siitä. Kun olin jotain 9-vuotias, tajusin itse saman kuin sinä jo ilmeisesti nuorempana: en halunnut sitä elämäntapaa enkä uskontoa itselleni johon olin syntynyt. Myös minä synnyin vanhoillislestadiolaiseen kotiin. Nämä ajatukset elivät jossain takaraivossa, tai jossain vielä syvemmällä ja olivat aika latentteja vuosikausia. Mutta pikkuhiljaa ne aktivoituivat kun ajatteluni sa lisää uusia virikkeitä, kun luin, seurasin maailmantapahtumia, sain tietoja koulussa kosmologista ja biologiasta... matkustelin vähän. Sisäinen varmuuteni kasvoi. Välissä tuli takapakkia... irtautuminen vei tosiasiassa vuosia, ja siinä oli monia vaiheita. Mutta se onnistui. En ole mistään asiasta elämässäni iloinnut yhtä suurella riemulla ja keveydellä, helpottuneena kuin tuhansien kilojen taakka olisi otettu pois hartioita painamasta!

    Irtautuminen vanhoillislestadiolaisuudesta on rankka prosessi, sillä ihmisen pitää tunnistaa itsensä, oma todellinen minuus, ja luoda elämänsä alusta uudestaan. Mitä varhemmin sen valmistelun aloittaa, sitä parempi.

    lämpimästi onnea matkaan! Terveisin Nancy

    VastaaPoista